Aika avata taas suuta

Hei kaikki. Suunnitelmat muuttuu, aikataulut paukkuu ja kirjoitukset blogiin jää. Aiheita on etukäteen mietitty ja myöhemmin ei olekkaan kirjoitukseen vaadittavaa fiilistä. Tulee taukoa. Näin ollen uudelleen kirjoittaminen on aina vaan vaikeampaa. Kirjoittamisen ei pitäisi tuntua pakkopullalta, eikä siitä ainakaan saisi stressata (niin kauan kun blogi ei maksa leipää pöytään) , joten olen jättänyt kirjoittamatta.

Nyt ajattelin vaan kertoa vähän kuulumisia,mitä meille kuuluu, kuinka sekä pikkumies että riiviökoira on kasvanut. Myöhemmin paneudun sitten ajan kanssa paremmin parisuhde-aiheeseen jälleen ja toteutan sekä julkaisen viimein osalle lupaamaani kyselyn parisuhteisiin liittyen. Eli ei,en siis ole unohtanut. :)

Tänne kuuluu oikein hyvää ja seesteistä. Jos asuisi muumitalossa,talon ovia ei tarvitsisi lukita, aikuisia miespakolaisia ei pitäisi pelätä joka kulman takana ja ei olisi niitä jokaiselle varmasti tuttuja ja ainaisia rahahuolia. Pakolaistilanteeseen ei voi vaikuttaa kukaan yksityishenkilö, joten yritin ottaa härkää sarvista ja alkaa työstämään jälkimmäistä. Lapsiperhe, kotihoidontuki ja laskuja ovista ja ikkunoista. Sounds nice - or not?

Mulla oli alusta asti suurena haaveena Maxin kanssa olla kotona ensimmäinen vuosi ja nähdä vierestä jokainen uusi opittu asia itse, eikä hoitotädiltä kuullen. Jokainen äiti-ihminen jota tunnen tai tiedän,on enempi tai vähempi harmitellut jälkikäteen sitä, kuinka on lähtenyt 'liian aikaisin' töihin. Kyllähän niitä töitä ehtii tehdä. Mutta ehtiikö lapsen kasvua ja uusien juttujen opetteluita tehdä myöhemmin?

Helppoa kotona olo ei ole ollut. Oon itse tottunut vetämään kaiken aina sata lasissa. Joko kaikki tai ei mitään. Ei oo olemassa 50% kun on vaan 0% tai 100%. On se sitten urheilu,uusi projekti,työ tai mikä tahansa. Kultainen keskitie olisi mahtava löytää ja oppia, mutta taidan olla ainakin vielä siihen liian levoton sielu. Tämmöisen höyryjunan on toisaalta ollut ihan hyvä joutua hetki vaan olemaan, mutta kyllä nyt alkaa jo pienen kaksion seinät kaatumaan päälle. Nyt kun on ollut kotona,huomaa entistä enempi,kuinka sosiaalinen ihminen on. Kun mies tulee illalla töistä,saa se kaivaa valmiiksi korvatulpat. Päivä lapsen ja koirien kanssa kotona on täysin eri asia ja  vastakohta sosiaaliselle kanssakäymiselle toisten aikuisten kanssa. Niinpä ilmoitin vihdoin itseni työttömäksi työnhakijaksi. Hui.

Max kävelee ja välillä jopa juoksee hurjaa vauhtia eteenpäin. Sanoja muodostuu ja asiaa on kovasti. Pottaa aletaan harjoittelemaan, ruoka menee toistaiseksi äidin avustuksella tai omin käsin suuhun, mutta silti.. on se jo niin iso. Reipas ja monessa asiassa kovin omatoiminen. Ja silti taas niin pieni vauva.

Kyllähän lapsi tykkää olla hoidossa ja kavereiden kanssa,mutta entä jos äiti ei siitä tykkääkkään (heh)? Voisko toisen pistää rinkkaan selkään ja kantaa mukana joka paikkaan aina 20 ikävuoteen asti? No ei onneksi. Nyt täytyy vaan alkaa pikkuhiljaa omassa tahdissa katsomaan itselle mieleistä työtä ja sitten kun semmoinen on löytynyt,niin järjestää pojalle hoitopaikka. Miksi nykyään kaiken tutun ja turvallisen vaihtaminen uuteen on vaan niin vaikeaa ja pelottavaa?

Ihastuitko Maxin ja Petunian kuviin? Meillä kävi ystäväni Katri tässä välissä räpsimässä kuvia Maxista ja Petuniasta. Laitan teillekkin muutaman kuvan tänne.

Katrilla on vielä tämän viikon huippuedullinen tarjous voimassa.. voin suositella! Käy kurkkaamassa alla olevasta linkistä! :)

https://m.facebook.com/KatriKallioPhotography

Sitten loppuun palautetaan teidät jokainen vielä maanpinnalle,ja todetaan miten paljon kivempi on katsella kuvaajan ottamia kuvia,kuin puhelimella räpsäistyjä.. hehe. Tässä kuitenkin kaksi kuvaa Petuniasta eiliseltä, kasvanut jo niin kovasti yllä olevista kuvista muutamassa viikossa!

Mukavaa viikonjatkoa!
-J