Yksi kommentti

Huomenta. Mulla alkoi tänä aamuna kirjoitussydän sykkimään. Heti heräämisen jälkeen selasin rutiininomaisesti puhelimen läpi ja huomasin äitini laittaman kommentin eilen päivitettyyn profiilikuvaani.

(Ja ennen kun lopetat lukemista kesken ja mietit mielessäsi, että onko ton ihmisen elämä todella noin tyhjä, että täytyy murehtia kommenteista jossain naamakirjassa, niin lue hiukan eteenpäin ;)... )

Katsoin kommentin ensin unenpöpperössä ja jätin vastaamatta siihen mitään. Sitten tuli viestiä muutamalta ystävältä kummaksuen,että kuinka tai miksi,äitisi kommentoi kuvaasi noin?
Vapaasti muotoillen kuvassa mainittiin, että hiukseni on kivat,mutta suu näyttää ihan mummoni suulle. Tässä vaiheessa kaikki kunnia mummolle,mutta eihän jälkimmäinen huomautus ollut positiivissävytteinen,kun se oli lauseeseen noin muotoiltu. Olen herkkä ihminen toki,mutta sivuutin kommentin sisällön täysin siihen saakka,kunnes ulkopuolinen huomautti asiasta. Se sai ajattelemaan asiaa ehkä laajemmin ja myös kummeksumaan kommentin sisältöä.

Monet ihmiset ovat pitkän aikaa saattaneet heittää välillä vitsikkäästi juttua siitä,kuinka en hymyile "missään" kuvissa suu auki kunnolla tai kuinka on huulet törröllä. Nyt kun se on (tai on ollut) muodikastakin,niin en usko olleeni ainoa joka on saanut aiheesta nälvivää kommenttia osakseen. Tietysti jokaisella on tarkoitus näyttää kuvissa mahdollisimman hyvälle,mutta syy miksi en hymyile niin, että hampaat näkyisi on yksinkertaisesti se, että vihaan hampaitani.

Ne on ihan vinksin vonksin. Väitän itseni olevan aina suurinpiirtein huoliteltuna liikenteessä ja hampaat ei vaan sovi muuhun olemukseen ei sitten mitenkään. Olen iloinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen kaikin puolin,mutta väistämättä uusien ihmisten seurassa, mietin hymyillessä tai nauraessa usein hampaideni näkymistä.

Vampyyrikulmahampaat ei vaan istu suuhun eikä sovi lookkiin. Nuorena olin liian cooli hammasraudoille, mutta ehkäpä odotan sitä päivää kun rikastun ja hoidatan ne vihdoin kuntoon.
Välillä niiden kanssa pystyy elämään ja välillä ei. Niin esteettisesti kuin hammassäryltäkin. Puhtaat, valkoiset ja muuten siistit hampaat suussa siksakkina siis.

Uskon vahvasti, että meillä jokaisella on omat ongelmamme ulkonäön suhteen, ja joko niitä yritetään peittää kuviin tai sitten vaan korostaa parempia puolia, jotta nämä erheet ei niin kiinnittäisi huomiota. Siispä mietitään jatkossa, onko ne meidän letkautukset niin loppuun asti mietittyjä ja pidetään mölyt mahassa. Hampaani tai hymyni ei sen kauniimmaksi kommentin jälkeen tai sitä ennen muutu,joten helpompi olisi vain jättää sanomatta. On totta, että kuviahan laitetaan tavallaan arvosteltavaksi sosiaaliseen mediaan,mutta uskon myös, että siihen on tarkoituksensa,miksi esimerkiksi facebookissa on vain tykkää- nappi. Joku joskus sanoo fiksusti,että jos ei oo mitään hyvää sanottavaa, niin kannattaa jättää sanomatta :)

Kuka meille siis lopulta luo riittämättömyyden tunnetta ja ulkonäköpaineita? Sosiaalinen media vai omat vanhemmat? Onko pahimpia kriitikoita ulkopuolinen ja tuntematon eri kulttuurinen trolli kommentoija, vai se ihminen, joka sulle itsellesi on tärkeä ja merkitsee?

Itse en mieltäni tästä sen kummemmin pahoittanut ja aion jatkossakin kulkea pää pystyssä ja räpsiä niitä suu tötteröllä kuvia aina silloin tällöin, mutta samalla oon laajemmin ja yleisesti ajateltuna sitä mieltä,että vanhemmat ei lastaan saisi ulkoisesti arvostella. On se sitten isä tai äiti. Jos et kelpaa vanhemmillesi sellaisena kuin olet ja kasvat siihen käsitykseen,että jotkut asiat sussa ovat huonoja,niin miten voit koskaan oppia hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet? Tai uskoa siihen,että joku muukin rakastaa sua juuri siksi, että olet sinä?

Toivottavasti herätti ajatuksia,niin lapsille, aikuisille kuin aikuisille lapsillekkin!

Omaan silmään just mun lapsi on täydellinen tuollaisena kuin on.

Mukavaa viikonloppua jokaiselle!

Mummon suulla tai ilman! :)

-J